Oh god I miss you sometimes. Vähän useamminkin ja vähän liikaa, mutta kyllä se siitä sitten jonain päivänä helpottaa. Voin kyllä sanoa, että ikävä on yksi maailman pahimmista ja tuhoisimmista tunteista ihmiselle. Se saa niin paljon pahaa kropassa aikaan, että sitä ei kyllä käsitä ennen kuin sen kokee. Toisaalta, kun sen kokee, kyllä alkaa arvostamaan ihan kaikkea mahdollista ihan kaikessa mahdollisessa. Life is tough, you just need to be tougher. Niin totta. Ja kyllä, tämän tytön pää ja ajatukset ovat kääntyneet englanniksi. Englanti on tällä hetkellä helpompaa ja tulee seuraavat 8kk olemaan. Pelottavaa.
Tosiaan tosiaan, toissa aamuna istuin aluevalvojani autoon tietämättä ollenkaan mihin olin menossa tai kenen luokse. Ja se oli yksi elämäni parhaista valinnoista. Hyppäsin rikkaalta asuinalueelta turistikeskuksesta maalle, 10000 ihmisen kaupunkiin. Ja voin sanoa, että se kannatti. Pääsin parempaan kotiin mitä kukaan voi toivoa. Elämä kyllä opetti tälle tytölle, ettei raha tuo onnea.
Nyt elän siis Bennettsvillessä, noin 10000 asukkaan kaupungissa, noin 80 mailia rannalta. Eli mitä, noin 130km. Asun host-äitini ja host-isäni kanssa ja aivan parin talon päässä on host-siskoni koti. Hän on nuorin kolmesta lapsesta ja hän on 26. Hänen poikansa Sam viettää paljon aikaa täällä ja viimeiset kolme päivää olen suurimmaksi viettänyt hostsiskoni perheen kanssa ja todennäköisesti tulen hänen kanssaan viettämään kaikkein eniten aikaa. Olen päässyt perheeseen, jossa se perhe todella on se tärkein asia. Ja on aivan mahtavaa tulla paikkaan, jossa tunnet miten kaikki haluaa sinun siellä olevan ja haluaa tehdä kaikkensa, että vuotesi on mahdollisimman mahtava. Olen onnentyttö, kun tälläiseen paikkaan sain tulla, vaikka vaikeuksien ja elämäni rankimpien viikkojen kautta tänne rämminkin. Olen silti ylpeä ja kiitollinen itselleni siitä, että jaksoin rämpiä tänne ja siitä kiitokseksi sain tämän kaiken.
Nyt voin mielessäni kuvitella viettäväni täällä seuraavat 8kk miettimättä joka päivä, kuinka paljon haluankaan kotiin. Kyllä kerron nyt aivan rehellisesti: viimeiset 2 viikkoa olisin tehnyt ihan mitä vain, että olisin kotiin päässyt. Nyt valloittava tunne sydämessäni on se, että enemmän kuitenkin haluan elää tämän vuoden täällä. Ihmiset ovat paljon ystävällisempiä täällä ja todella pidän siitä miten kaikki ovat oikeasti kiinnostuneita sinusta. Löysin minun amerikan kotini, todella toivon että kaikki muutkin löytävät juuri itselleen sopivan paikan. Huomasin muuten, että vaihtarit todella viihtyvät paremmin pienemmissä paikoissa.
Perjantaina oli homecoming futispeli, jonne menin siskoni ja Samin kanssa. Ashley esitteli minut monille monille ihmisille, joka oli todella hauskaa. Eilen puolestaan vietimme päivän hänen perheensä kanssa (hänen miehensä ja poikansa) South Carolinan pääkaupungissa Columbiassa huvipuistossa nimeltä State Fair. Vietin hauskan päivän aivan mahtavien ihmisten kanssa. Tänään menimme Ashleyn miehen sukutapaamisen, joka oli aivan hulvatonta. Ensinnäkin, en ole varmaan ikinä nähnyt niin paljon ruokaa. Ashley esitteli minut kaikille ja oli kyllä aivan mahtavaa ja hulvatonta, kun ihmiset halusivat kuulla kaikenlaista suomesta ja minusta. Minä huppariin ja legginsseihin pukeutuneena, tukka nutturalla ja ilman meikkiä sain kuulla monesti miten kaikki tunnisti heti ettei täällä ole noin kauniita tyttöjä.. Imartelevaa, mutta huvittavaa kyllä.
Huomenna menen koululle valitsemaan uudet kurssit tänne ja tekemään sopimuksen paikallisen salin kanssa. Sitä odotellessa, adios sinä kaunis synnyinmaani. Tämä jenkkityttö tarvitsee nyt unta.
