Tänään tein sen mitä olen jo monta vuotta halunnut: otin ja lähdin. Koin myös elämäni hirveimmän hetken, kun hyvästelin elämäni rakkaimman ihmisen. Onneksi mieltä lohduttaa jo pian oleva paluu, vuosi hurahtaa hetkessä.
Frankfurtin lentokentällä neljän tunnin odotus meni yllättävän nopeasti. Johtuu ehkä siitä, että koko päivän asioita vain tuntuu tapahtuvan, mutten todellakaan ymmärrä sitä todella. En ymmärrä, että vietän ensi kesään asti aikaa täällä. Tai no en täällä Washington DC:ssä, vaan huomenna saavuttamassani määränpäässäni. Kolmen tunnin jonotus USA:n tulliin eikä Starbucks saanut vieläkään minua ymmärtämään olevani täällä, mutta nähtyäni viestin kotoa ja nähtyäni ensimmäisen USAN lipun lipputangossa tajusin todella olevani kaukana tutusta ja turvallisesta. Yllätyin myös kuinka pahalta oikeasti tuntuu lukea viesti kotoa ja päätin etten tule vähään aikaan pitämään yhteyttä Suomeen vaan teen kaikkeni, että kotiudun tänne. Mulla on täällä vaan vuosi, Suomessa mulla on ikuisuus. Tästä vuodesta on otettava kaikki irti. Ja muuten, kaikki todellakin on täällä suurempaa.
Huomenna matka jatkuu Charlotten kautta uuteen kotiin, adios!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti