It has always been you

Kukkuu!

Uskokaa tai älkää: mulla on niin kova ikävä suomen syksyä. Sitä kun lehdet kellertää ja punertaa, ulkoilma muuttuu kylmän raikkaaksi ja vettä sataa. Silloin saat luvan kanssa vaan käpertyä villasukat jalassa kullan kainaloon peiton alle ja nauttia lämmöstä. Kuinka sitäkin on oppinut arvostamaan. Siis onhan täällä syksy: päivisin 27 lämmintä, aamulla laskenut sentään jo 17. Se tosin tuntuu jo oikeasti kylmältä, kun kroppa on tottunut helteeseen. Eikä tänne sovi syksy, en osaa yhdistää päässäni lämpimiä vaatteita ja palmuja. No no and no. 

Tämä viikko on kulunut pitkälti salilla. Ja pari kunnon amerikkalaista päivääkin tuli vietettyä: sipsiä, suklaata jne... No ei siinä, pitäähän sitä kaikkia amerikkalaisia herkkujakin kokeilla. Löysinkin jo ehdottoman suosikin: jalapeno pringlesit! Ei kyllä voita ben&jerryä, mutta anyway. 

Tänään käytiin perheen kanssa keilaamassa! Host-isukki ei kyllä mukana ollut, mutta muuten koko perhe menossa mukana. Oli elämäni ensimmäinen kerta keilaamassa ja oli kyllä hulvatonta! Olin toinen eli selkeästi luonnonlahjakkuus! Tästä tulee kyllä selkeästi meidän perheen juttu ja varmasti tullaan keilaamaan yhdessä täällä myöhemminkin ja aivan varmasti tulen sitäki Suomessakin tekemään. 

Koti-ikävä on suorastaan sydäntä raapiva, mutta eikös joku ole joskus sanonut, että ensimmäiset kolme kuukautta kun kestää, sitten alkaa helpottaa. Toisaalta nyt jo alkaa huomaamaan olevansa niin turta, ettei välttämättä edes enää tunne mitään, kun pitäisi. Se on pelottavaa. Samoin pelottavaa on se miten huomaa omassa persoonassaan muutoksia. Eikös se niin ole, mikä ei tapa vahvistaa ja kipu kasvattaa. 

Nyt viimeistelemään Disney Worldin lupapaperit! Love u. 

The new life

Hello Finland!

Aika kuluu jo niin nopeasti, että ihan alkaa pelottaa. Viimeiset pari viikkoa on kulunut niin nopeasti, etten ole edes huomannut ajan kulua. Ihan hyvä vain, koska se on todella tylsää jos aika ei kulu. 

Jokainen arkipäivä alkaa olla samanlainen: kouluun, kotiin, salille, läksyt, nukkumaan. Viikonloppuisin aika kuluu shoppaillessa tai urheillessa. Koulu alkaa olla paljon paljon helpompaa jo, eikä tarvitsee enää käyttää aivoja ymmärtääkseen mitä opettaja puhuu. Muistiinpanojen ja muun sälän kirjoittaminen on muuttunut helpoksi ja arvosanatkin näyttää sitä. Saan myös koko ajan lisää ja parempia kavereita koulussa ja tylsiä hetkiä ei pahemmin ole! Kouluun jälkeen ongelmana tuppaa olemaan se, että kaikki kaverini ovat treeneissä tai töissä ja viikonloput heillä menee töissä tai pilvessä. Siis kyllä: Amerikkalaiset nuoret polttavat paljon pilveä. Se estää täysin hengailun heidän kanssaan, joka on syvältä, mutta aika kuluu perheen kanssa ja salilla, joten no problems.

Voin vaan kuvitella miten hulvatonta teistä on lukea tätä. Niinkuin huomaatte, Suomi ruostuu. Joudun ihan todella miettimään mihin tulee pilkku ja mihin ei, samoin sanajärjestykseen joutuu käyttää aivoja. Hassua näin päin, koska englantia kirjoittaessa ei noita asioita tarvitse enää miettiä ollenkaan. Pitää siis kirjoittaa tätä useammin, ettei kokonaan ruostu! Ihan alkaa pelottaa tulevat äidinkielen tekstit tämän jälkeen, kun jo reilun kuukauden jälkeen kirjoitus on näin vaikeaa... Ajatuksetkin tosiaan on kääntynyt aikalailla enlanniksi. Suomeksi ajattelen ainoastaan kun ajattelen suomalaisia ja heille puhumista. Haha, hassua.

Eilen olin YFU:n valmennuksessa Columbiassa, joka on ihanan osavaltioni pääkaupunki. Siellä tapasin muita ihania vaihtareita ympäri maailmaa: mm. Kiinasta, Etelä-Koreasta, Saksasta, Etelä-Afrikasta ja Ghanasta ja toinen vaihtari Suomesta. En olisi koskaan uskonut, että suomen puhuminen voisi olla niin hauskaa kuin se eilen aluksi oli. Tottakai olen skypettänyt suomeksi jne, mutta kun oikeasti suomea piti puhua face-to-face, se oli hulvattoman hankalaa. Molemmat nauroivat ensimmäiset viisi minuuttia, mutta kyllä se alkoi sujua ajan myötä paremmin ja luonnollisemmin. Voin vaan kuvitella miten vaikeaa ja hulvatonta suomen puhuminen ensi kesänä siellä on... Onneksi on vielä 9kk aikaa ennen sitä! 

Sain aivan ihanan kortin ruotsin luokaltani Suomesta, kiitos teille ihan hirveästi! Oli aivan ihana yllätys pitkän koulupäivän jälkeen, kun pöydällä odotti kirje, enkä tiennyt kuka sen oli lähettänyt. Kyllä tuli tytöllä pari kyyneltä silmäkulmaan, kiitos kun muistatte minua vaikka kaukana olenkin! Sain myös palan suomalaista täydellisyyttä: fazerin suklaapatukan... Kyllä oli muuten hyvää, täällä se maistuu vielä paremmalta kuin siellä. Hyvin selviän kyllä Ben&Jerryllä seuraavat kuukaudet...

Tästä siirrynkin nyt Pretty Little Liarsin pariin.... Good night dear Finland! I miss u all. 

 

When it's too late

Ensinnäkin, olen erittäin erittäin laiska kirjoittamaan tänne, koska minulla ei oikeasti ole aikaa. Joka ikinen arkipäivä vaan katoaa johonkin, koska minulla ei ole aikaa hengähtää missään välissä. I try my best.

Myrtle Beach todella tuntuu kodilta jo. Puhun siitä jo kotina ja se tuntuu toiselta kodilta. On hassua, että todella elän kaupungissa johon monet maksaa tuhansia päästäkseen lomalle. Perhe tuntuu toiselta perheeltä, rakastan näitä ihmisiä ja alan todella saada kavereita jo! On vaan vähän ikävempi juttu, että hengaan mielummin poikien kanssa täällä ja he eivät voi hengata kanssani koulun ulkopuolella, koska heillä kaikilla on tyttöystävät. Niin ankeeta. Toisaalta, ei minulla kyllä aikaakaan siihen olisi. 

Tosiaan, tänään olen ollut täällä tasan kuukauden ja se on samalla rakkaan poikaystäväni ja minun puolitoista vuotis päivä. Hullua miten nopeasti aika kuluu. Tämä kuukausi on opettanut minulle aivan käsittämättömän paljon asioita elämästä: miten rakkaita ja arvokkaita omat vanhemmat ovat, miten ihanassa maassa oikeasti Suomessa saamme elää, miten hyvää ruisleipä ja kaurapuuro on, miten maukasta salaattia meillä Suomessa on, miten saamme maailman parasta suklaata Fazerilta, ketkä ihmiset todella ovat ystävyyden ja yhteydenpidon arvoisia ja ennen kaikkea se on opettanut minulle valtavan paljon asioita itsestäni. Tämä kuukausi on opettanut minut arvostamaan ja kunnioittamaan itseäni, luottamaan itseeni ja siihen että selviän ihan mistä vaan ja oppimaan tuntemaan itseäni todella. Yksi kuukausi voi saada paljon aikaan. 

Suomen puhuminen kuulostaa hullulta omaan korvaan. Kirjoittaminen ei ole niin paha, mutta sen kuuleminen. Suomen kielikorva on kadonnut melkein totaalisesti jo nyt, joudun kyselemään välillä voinko sanoa noin tai noin tai mikä se sana on skypettäessä Suomeen. Englannin puhuminen tulee kuin vettä vaan, ei todellakaan tarvi miettiä mitä sanoo. Aksentti on ja veikkaan että tulee olemaan aina. Ehkä...

Tänään sain paketin kotoa. Kyllä tuli kyyneleet silmiin, kun näki oman äidin käsialan ja sain niin osuvan runokortin, että ihan hämmennyin. Koti-ikävä on aivan valtava, mutta olen hyväksynyt täysin, että elän täällä nyt, otan kaiken irti tästä vuodesta täällä, nautin lämmöstä ja auringosta ja teen kaikkeni, että olisin niin ylpeä kuin mahdollista itsestäni, kun kävelen sisään lentokoneeseen ensi kesänä. Ikävä ei tunnu enää niin paljoa, kun on koko ajan tekemistä, mutta heti kun tulee aikaa ajatella, se kirpaisee. Tästä selviää kunnialla läpi kunhan pitää mielessä: se mikä ei tapa vahvistaa. Tai niin kuin eräs viisas mies aikoinaan sanoi: Pain is weakness leaving the body. 

Kaikki jotka ikinä olette edes harkinneet lähtevänne vaihto-oppilaaksi tai edes aurpairiksi, tehkää se. Tämä on pettämätön valtti loppuelämää varten. 

Lopuksi, I love you Finland, I really love you Antti and I always will, I love all my lovely friends, I love you my wonderful sister and brother and I love you mom and dad and I will always appreciate that you gave me the possibility to come here and live this year.