When it's too late

Ensinnäkin, olen erittäin erittäin laiska kirjoittamaan tänne, koska minulla ei oikeasti ole aikaa. Joka ikinen arkipäivä vaan katoaa johonkin, koska minulla ei ole aikaa hengähtää missään välissä. I try my best.

Myrtle Beach todella tuntuu kodilta jo. Puhun siitä jo kotina ja se tuntuu toiselta kodilta. On hassua, että todella elän kaupungissa johon monet maksaa tuhansia päästäkseen lomalle. Perhe tuntuu toiselta perheeltä, rakastan näitä ihmisiä ja alan todella saada kavereita jo! On vaan vähän ikävempi juttu, että hengaan mielummin poikien kanssa täällä ja he eivät voi hengata kanssani koulun ulkopuolella, koska heillä kaikilla on tyttöystävät. Niin ankeeta. Toisaalta, ei minulla kyllä aikaakaan siihen olisi. 

Tosiaan, tänään olen ollut täällä tasan kuukauden ja se on samalla rakkaan poikaystäväni ja minun puolitoista vuotis päivä. Hullua miten nopeasti aika kuluu. Tämä kuukausi on opettanut minulle aivan käsittämättömän paljon asioita elämästä: miten rakkaita ja arvokkaita omat vanhemmat ovat, miten ihanassa maassa oikeasti Suomessa saamme elää, miten hyvää ruisleipä ja kaurapuuro on, miten maukasta salaattia meillä Suomessa on, miten saamme maailman parasta suklaata Fazerilta, ketkä ihmiset todella ovat ystävyyden ja yhteydenpidon arvoisia ja ennen kaikkea se on opettanut minulle valtavan paljon asioita itsestäni. Tämä kuukausi on opettanut minut arvostamaan ja kunnioittamaan itseäni, luottamaan itseeni ja siihen että selviän ihan mistä vaan ja oppimaan tuntemaan itseäni todella. Yksi kuukausi voi saada paljon aikaan. 

Suomen puhuminen kuulostaa hullulta omaan korvaan. Kirjoittaminen ei ole niin paha, mutta sen kuuleminen. Suomen kielikorva on kadonnut melkein totaalisesti jo nyt, joudun kyselemään välillä voinko sanoa noin tai noin tai mikä se sana on skypettäessä Suomeen. Englannin puhuminen tulee kuin vettä vaan, ei todellakaan tarvi miettiä mitä sanoo. Aksentti on ja veikkaan että tulee olemaan aina. Ehkä...

Tänään sain paketin kotoa. Kyllä tuli kyyneleet silmiin, kun näki oman äidin käsialan ja sain niin osuvan runokortin, että ihan hämmennyin. Koti-ikävä on aivan valtava, mutta olen hyväksynyt täysin, että elän täällä nyt, otan kaiken irti tästä vuodesta täällä, nautin lämmöstä ja auringosta ja teen kaikkeni, että olisin niin ylpeä kuin mahdollista itsestäni, kun kävelen sisään lentokoneeseen ensi kesänä. Ikävä ei tunnu enää niin paljoa, kun on koko ajan tekemistä, mutta heti kun tulee aikaa ajatella, se kirpaisee. Tästä selviää kunnialla läpi kunhan pitää mielessä: se mikä ei tapa vahvistaa. Tai niin kuin eräs viisas mies aikoinaan sanoi: Pain is weakness leaving the body. 

Kaikki jotka ikinä olette edes harkinneet lähtevänne vaihto-oppilaaksi tai edes aurpairiksi, tehkää se. Tämä on pettämätön valtti loppuelämää varten. 

Lopuksi, I love you Finland, I really love you Antti and I always will, I love all my lovely friends, I love you my wonderful sister and brother and I love you mom and dad and I will always appreciate that you gave me the possibility to come here and live this year.